Politiikka tapahtuu väärällä tasolla
Puolueet kilpailevat vastauksista, vaikka kysymyskin on väärä. Valtiolta puuttuu toimiva järjestelmä, joka selvittää, mitkä keinot todella toimivat ja mitä varten, vie ne käytäntöön ja korjaa virheensä.
Suomen politiikassa valitaan kantoja yksittäisiin ratkaisuihin. Pitäisikö kuulua Natoon? Paljonko veroja kerätään? Korotetaanko lapsilisiä? Puolueet kokoavat vastauksista ohjelmansa, äänestäjät valitsevat puolueet ja hallituspuolueet neuvottelevat ohjelmiensa välillä kompromissin. Ratkaisun poliittinen menestys ei osoita, että se saavuttaa tavoitteensa. Päätöksenteko tapahtuu väärällä tasolla: valitsemme keinoja ennen kuin olemme järjestäneet niiden tutkimisen, vertailun ja korjaamisen.
Keino ei ole päämäärä
Nato-jäsenyys on turvallisuusjärjestely. Verotus on tapa kerätä varoja ja muuttaa kannustimia. Lapsilisä on tulonsiirto. Yksikään näistä ei ole itsessään vastaus siihen, mitä sillä yritetään saada aikaan, joten valittu keino on arvioitava suhteessa siihen päämäärään.
Turvallisuutta tavoitteleva maa tarvitsee arvion, joka kattaa uhkat, omat kyvyt, liittoutumisen hyödyt ja kustannukset sekä sen, miten tilanne voi muuttua. Puolueen pysyvä kanta jäsenyyteen ei ratkaise tätä arviota, ja tilanteen muuttuessa myös paras käytettävissä oleva järjestely voi muuttua. Politiikka, jossa keinosta on tullut puolueen tunnus, tekee korjaamisesta samalla identiteettikysymyksen.
Kun tavoite ja rajat on määritelty, keinojen vaikutukset pitää selvittää. Sillan kuormankestävyyttä ei ratkaista äänestämällä. Voidaan päättää, tarvitaanko silta, missä se rakennetaan, kuka saa käyttää sitä ja mitä siitä voidaan maksaa. Sen jälkeen on selvitettävä, millainen rakenne kantaa vaaditun kuorman. Yhteiskunnallisten mekanismien toimivuus riippuu samalla tavalla syy-seuraussuhteista, vaikka niiden mallintaminen olisi vaikeaa.
Silti selvittäminen ei tuota valmista tai yksiselitteistä vastausta, ja kilpailevat mallit voivat ennustaa eri lopputuloksia. Kahta ratkaisua ei aina voi asettaa samaan järjestykseen, jos toinen säästää rahaa ja toinen jättää enemmän liikkumavaraa myöhemmin. Silloin selvitetään, mitä tiedetään, mikä muuttaisi arviota ja mikä jää päätettäväksi. Enemmistö ei silti voi äänestää ennusteen toteutumista todeksi. Nykyään tätä työtä ei edes tehdä järjestelmällisesti havainnosta korjaukseen: ratkaisu valitaan usein poliittisella määräyksellä ennen kuin vaihtoehtoja on mallinnettu, vertailtu ja sidottu ennusteisiin, joita voisi myöhemmin tarkistaa.
Suuri osa päämääristä on keinoja
Edes kaikkia tavoitteiksi kutsuttuja asioita ei tarvitse valita toisistaan riippumattomina mielipiteinä: suuri osa niistä on keinoja suhteessa elämän ja hankkeiden jatkamiseen. Siihen tarvitaan yhteisiä edellytyksiä: toimintakykyä ja ympäristöä, jossa toiminta on mahdollista. Eri ihmiset tavoittelevat eri asioita, mutta monet edellytykset ovat yhteisiä.
Suomi2-hankkeen lähtökohta on Suomen kansan ylisukupolvinen etu: selviytyminen ja kukoistus. Tämän päämäärän toteutuminen vaatii enemmän kuin tämän päivän palvelut ja tulot. Väestön ja osaamisen on voitava uusiutua; infrastruktuurin, instituutioiden ja luonnon on kannettava myös tulevaa toimintaa. Näiden tarpeellisuus ei synny mielipideäänestyksestä vaan riippuvuudesta tavoiteltuun tulevaisuuteen.
Selviytyminen vaatii turvamarginaalia. Jos kaikki voimavarat kuluvat nykyisten toimintojen ylläpitoon, virheelle tai uudelle uhkalle ei jää tilaa, joten tarvitaan varantoja ja kykyä vaihtaa suuntaa. Samoin kukoistus on tätä laajaa toimintakykyä: voimme jatkaa nykyistä elämää ja rakentaa sellaista, mitä emme osaa ennakoida.
Tämä ei tarkoita yhtä oikeaa tavoitetasoa jokaiseen asiaan. Rahaa ei muuteta hetkessä osaamiseksi, menetettyä luottamusta ei palauteta päätöksellä eikä tuhoutunutta luontoa korvata budjettirivillä, joten voimavaroja on tutkittava erikseen kustannuksineen ja viiveineen, ja pidettävä näkyvissä, keille hyödyt ja kustannukset koituvat. Päämäärä antaa suunnan, todellisuuden asettamat ehdot rajoittavat käytettäviä vaihtoehtoja, ja lopulta valitaan niistä ne, jotka toimivat parhaiten.
Syntyvyys: mistä pitäisi edes päättää?
Suomessa on pitkään keskusteltu syntyvyyden laskusta. Ehdotetaan lapsilisiä ja muita tukia, joista äänestetään ja jotka kirjataan hallitusohjelmaan. Mutta ensin pitäisi kysyä, mikä estää haluttujen lasten syntymisen niissä tilanteissa, joissa niitä jää syntymättä?
Mitä syntyvyys vaatii käy läpi, millaiset rajoitteet voivat estää halutun lapsen syntymisen. Jos este on kumppanin puuttuminen, rahan lisääminen jo muodostuneille perheille ei poista sitä. Jos este on asumisen epävarmuus tai arjen kantokyky, niihin kohdistuva muutos voi vaikuttaa. Siksi on ensin selvitettävä, mikä rajoittaa mitäkin, ennen kuin äänestetään tukimuodosta.
Syntyvyydestä on jo runsaasti tutkimusta ja valtiollisia selvityksiä. Puuttuva tehtävä on tehdä niistä jatkuvasti päivittyvä päätösmalli ja kytkeä se toimivaltaan. Kenen velvollisuus on selvittää rajoittavat tekijät, valita toteutus ja tarkistaa, syntyivätkö ennustetut vaikutukset? Jos eivät, kuka avaa päätöksen uudelleen? Silti selvityksen julkaiseminen ei vielä muuta kotitalouksien edellytyksiä.
Sama kysymys koskee lähes jokaista politiikan lohkoa: päätöksenteon ensimmäinen kohde pitäisi olla ongelman rakenne. Vasta sen jälkeen tiedetään, mihin päätöksiä kannattaa kohdistaa. Ilman tätä päätöksenteko on enemmän arvailua kuin rakenteeseen sidottua.
Miksi tilalle syntyy huutoäänestys?
Kun yhteistä, toimivaa tutkimus- ja korjausketjua ei ole, poliittinen keskustelu täyttyy kilpailevista vastauksista. Yksi puolue haluaa lisää rahaa, toinen leikkauksia, kolmas uuden viraston. Kukin perustelee omaa ratkaisuaan, ja kannan muuttamisesta tulee poliittinen tappio. Väitteiden näkyvyys ja kannatus eivät kerro, mikä ratkaisee ongelman.
Vaalit valitsevat edustajia, eivät testaa heidän ohjelmiensa syy-seurausmalleja. Hallitusneuvotteluissa puolueet sopivat siitä, mitä kukin saa tavoitteistaan läpi. Syntyvä ohjelma voi olla poliittisesti toteuttamiskelpoinen kompromissi ilman, että se olisi paras saatavilla oleva kokonaisratkaisu. Hallitus voi täyttää ohjelmansa ja silti jättää ratkaisematta ongelmat, joita varten ohjelma laadittiin.
Myös hallinto pilkkoo kokonaisuudet organisaatioiden tehtäviksi. Uusi tuotantoalue voi tarvita samaan aikaan osaajia, sähköverkkoa, asuntoja ja investointeja. Jokainen niistä kuuluu eri toimijan vastuulle. Kukin voi toteuttaa oman suunnitelmansa, vaikka kokonaisuus jää syntymättä, koska aikataulut ja sitoumukset eivät kohtaa. Silloin ongelma ei palaudu yksittäisen päätöksen virheeseen: kokonaisuuden toteutumisesta ei vastaa kukaan. Tämä on useimpien ongelmiemme syy: osat ovat jonkun tehtäviä, ne tehdään jotenkuten, ja ratkaisemattomat ongelmat jäävät tehtävien ulkopuolelle.
Sama koskee virheiden korjaamista. Ministeriö voi tilata selvityksen, tutkija osoittaa ongelman, valvova taho raportoi, eikä monesta raportista silti seuraa velvollisuutta päättää, rahoittaa ja tarkistaa vaikutuksia. Näin yhteiskunta voi tietää ongelman olemassaolosta vuosia, eikä tieto silti muuta sitä tuottavaa mekanismia. Demokratia erittelee nykyisen päätösketjun katkokset; »Laskekaamme» käsittelee sitä, miksi kausaaliset kysymykset muuttuvat poliittisiksi mielipidekiistoiksi.
Mitä politiikan pitäisi tehdä?
Valtion tehtäväksi pitää tehdä ongelmanratkaisukyvyn ylläpito. Kun merkittävä ongelma tai parempi mahdollisuus tunnistetaan, sille tarvitaan vastaanottaja, jonka vastuulla on viedä asia eteenpäin. Tutkijat ja muut osaajat kokoavat syy-seurausmallit ja vertailtavat ratkaisut, mukaan lukien nykyisen järjestelyn jatkaminen ja tarpeettoman toiminnan lopettaminen. Markkinat ja paikalliset kokeilut kuuluvat samaan vaihtoehtojen joukkoon.
Eikä tutkimus yksin riitä. Toimivaltainen taho valitsee ratkaisun, nimeää toteuttajat ja antaa voimavarat. Ratkaisua arvioidaan ennalta sovittujen havaintojen perusteella. Epäonnistuminen palauttaa asian päätettäväksi; onnistuminenkin voi avata uuden kierroksen. Samoja vaatimuksia sovelletaan tähän korjausjärjestelmään itseensä.
Jäljelle jäävät arvovalinnat: kenen etua valtio palvelee, miten valtaa saa käyttää, miten kustannukset jakautuvat, ja miten ratkaistaan vaihtoehdot, joita tutkimus ei aseta järjestykseen. Nykyinen edustajapolitiikka on itse osa ongelmaa: se valitsee keinoja ja tekee niistä puoluetunnuksia. Nämä jäännökset eivät kuulu sillan kantavuuteen, joten niitä voidaan käsitellä esimerkiksi arvotussa kansalaisraadissa, paikallisessa päätöksenteossa tai kansanäänestyksessä. Tutkijoille ei siirry oikeutta määrätä yhteiskunnan päämääriä sillä perusteella, että he osaavat arvioida keinoja.
Ratkaisumallin ydinkohta on työnjako: päämäärät ja toimivalta tehdään julkisiksi, keinojen vaikutukset tutkitaan ja hyväksytyt päätökset sidotaan toteutukseen ja virheenkorjaukseen. Tutkimus- ja haastopäätä voi rakentaa monella tavalla; yksi suunniteltu laitos on Mekanismivirasto, joka tutkii ja haastaa mekanismeja sekä vaatii julkisen vastauksen. Korjaustoiminto voidaan jakaa usealle instituutiolle. Olennaista on, että koko ketju toimii myös silloin, kun muutoksen lykkääminen hyödyttää nykyisiä vallankäyttäjiä.
Miksi Suomi2?
Uusi puolue perisi saman päätöskoneiston: toinen lista ratkaisuja käsiteltäisiin edelleen keinoäänestyksenä. Muutoksen kohde on itse koneisto sekä sen oletukset ja rakenteet.
Suomi2 pyrkii kokoamaan ne, jotka haluavat rakentaa ja toteuttaa nykyistä paremman hallintojärjestelmän. Tarkoitus on muodostaa uskottava yhteinen muutos, jotta siitä voidaan neuvotella kokonaisuutena ja toteuttaa se.
Politiikan pitäisi ratkaista, millainen ongelmanratkaisujärjestelmä meillä on. Sen tehtäväksi ei riitä loputon äänestäminen ratkaisuista, joiden toimivuutta kukaan ei kokonaisuutena selvitä eikä korjaa.